Thaimaan rataverkoston läntisin haara päättyy ennen Burman rajaa Nam Tok päätepysäkkiin. Rata siitä eteenpäin on purettu. Tämä hyvin pahamaineinen osuus tunnetaan nimellä Death Railway. Sinne siis. Aamulla asemalle mars ja junaliput ostaen 100bht kappale. Se on turistihinta surkeasta puupenkkivaunusta josta paikallisten ei tarvitse maksaa kuin murto osa. Maisemat kuitenkin korvasivat puutumista ja monimuotoiset pellot ja kasvillisuus sekä avoimet ikkunat ja ovet toivat matkaan kolonialistista tunnelmaa. Oli kuin paluuta 1900 luvun alkupuolelle. Voisi kai kutsua seikkailun tunnelmaksi jota tosin internetin tiedot rajaseudun rauhallisuudesta vesittivät. Burman rata ei päässyt vaikuttamaan sodan kulkuun suurista ponnisteluista huolimatta. Satatuhatta uhria vaatinut työmaa on nyt samaa luokkaa kuin Ukrainan sota tähän mennessä. Junan kulkiessa kallioleikkausten läpi matkustajien mieliala ei paljoa hetkahtanut ja iloinen sorina jatkui vaan. Jos silloinkin ihmishenki oli vain käyttöarvon veroinen ei se nytkään näyttänyt olevan paljon väärti. Asiat ovat pelottavalla tavalla 40-luvun mallilla.
Perillä Nam Tokissa söimme lounaan ja suuntasimme paikallisen oppaan houkuttelemana vesiputouksille. Paikka oli kaunis ja mikä tärkeintä viileä joten vaiva ei ollut turha. Junalla sitten takaisin Kanchanaburiin ja hotelliin. Matkalla sovimme asemalta löydetyn taksin kanssa huomisesta matkasta Erewanin kansallispuistoon. Luvassa on rankka päivä käsittäen viidakkomarssia sekä villielefanttien väistelyä ja tiikerien pakoilua. Tiikerit ovat ihmiselle vaarallisia älykkyytensä takia.Malesiassa ollessamme luimme paikallisesta lehdestä tiikerien tappaneen kuusi rakennusmiestä. Olivat hyökänneet keskeneräiseen rakennukseen yllättäen ja jälki oli karmeaa. Me olemmekin lihava saalis jossa on paljon herkullista silavaa joten huominen vähän huolestuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti