Kampotissa ja Bokorin vuorella

Mita yhteista on Jyvaskylalla ja Kampotilla.  No tietenkin se, etta Helin piti nahda ne molemmat.  On niilla toinenkin yhteinen juttu, niissa ei ole mitaan erikoista. 

Menimme aamulla bussilla Kampotiin ja kuuntelimme kaksi tuntia taukoamatonta kovaaanista puhetta takaamme.  Rouvashenkilo ei pitanyt koko aikana sen vertaa taukoa, etta vieressaistuja olisi ehtinyt vastata.  Siina vaiheessa Esa paatti, etta takaisin tullaan taksilla.

Kampotin kaupunki on rakennettu Kampot-joen rantaan. Jokivarsi on viehattava, mutta muuten kaupuunki on ihan tavallinen aasialainen pikkukaupunki.  Kuuluisa se on siita, etta siella on vanhaa ranskalaista arkkitehtuuria ja jenkkien pommittama silta, jonka raatoa ei ole purettu, korjattu vaan vahan paalle.  Amerikkalaiset eivat ole samassa mittakaavassa korvanneet Kambodzalle tekemiaan tuhoja kuin Vietnamille. 
Sihanukin kuvat ja puolitangossa olevat liput nakyvat taallakin katukuvassa.

Paatoksemme mukaan kysyimme tuk-tukkuskilta, josko tama tietaisi hyvan taksikuskin meille.  Ja tottahan toki han tiesi.  Veli ei nyt paassyt ajamaan, mutta veljen ystavalla oli veli, joka mielellaan lahti.  Hurautimme nestekaasukayttoisella autolla ensi Bokor Hillille, tosi kiva paikka rehevine sademetsakasveineen.  Oli patsasta ja uutta kasinoa ja hylattya kasinoa, mutta mielenkiintoisin kohde nakoalojen lisaksi oli vanha ranskalaisten hylkaama kirkko. 

Kun tuilimme vuorelta alas, haukotteli kuskimme siihen malliin, etta tarjosimme hanelle kahvit, jotta selviaisimme hotellille takaisin.  Kambodzan liikenne on hyvin arvaamatonta.  Ohitukset voidaan tehda milta puolelta tahansa ja jos joku lupaa ajaa mopolla kyydissaan yhdeksan joustinpatjaa, voi tulla kokeilemaan ajamista taalla :) 

Vierailimme Esan kanssa koyhassa kylakoulussa. Siella opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan ja laskemaan.  Oppilaita oli 45, kaksi luokkaa ja yksi opettaja.  Ette uskoisi jos nakisitte!  Seinat olivat pystylaudoitusta, joissa oli lautojen valilla noin sentin rako.  Valo ja ilma tulivat niista sisalle.  Rakennuksessa ei ollut yhtaan ikkunaa, ei tosin oveakaan, jonka aukosta valo tuli alkeelliselle taululle.  Ei sahkoa, ei vetta, istuimena halkaistu puu.  Opetusvalineita ei ollut.  Osa lapsista kirjoitti rihvelitauluun, koska heilla ei ollut varaa ostaa vihkoja ja kynia.  Kaikilla ei ollut varaa kayda koulussa. 
Jos olisin tiennyt, millaiseen paikkaan menimme kaymaan, olisin ostanut kaupungista kasan vihkoja, kynia, vareja...  Sanotaan, etta kun taalla antaa koyhalle euron, se vastaa samaa kuin 100 euroa keraykseen Suomessa.  Mutta lapset olivat yhta iloisia kuin Suomessa ja innokkaita solmimaan tuttavuutta.
Kaupungeissa koulut ovat ihan toisen nakoisia kuin kaukana maaseudulla: koulupuvut, ilmastointilaitteet, kirjat...

Tuloerot tassa maassa ovat todella suuret.  Isoja Mersuja ja Lexuksia ajelee siella taalla, seassa vanhoja ramisievia mopoja, mutta suurella osalla kansaa ei ole varaa siihen ikivanhaan mopoonkaan, hyva kun saa perheelle paivittaisen aterian.